Ja myös miksi. Sanoisin, että sattuman kauppaa.
Nuorena en oikein tiennyt, mikä minusta tulee isona. Olen aina ollut eläinrakas, harrastanut ratsastusta ja ollut (erityisen) huono matematiikassa ja fysiikassa. Tästä syystä tiesin, että eläinlääkäriä minusta ei koskaan tule. Kävin ammattikoulussa laboranttilinjaa, ja ystäväni kanssa lintsattiin enemmän kuin opiskeltiin. Samaan aikaan hoidin yhden eläinlääkärin hevosia, mutta en ollut koskaan omistanut koiraa tai kissaa. Pari kania minulla kyllä oli ollut.
Vuosi oli jotain 1999, kun jotain piti keksiä saadakseen rahaa työvoimatoimistosta. Eläinlääkäri ehdotti, että tulisin hänen klinikalleen harjoitteluun. Suostuin, vaikka en tiennyt yhtään, mihin olisin menossa. Klinikalla minua asioissa alkuun auttoi Päivi, valmistunut pieneläinhoitaja. Olin aivan pihalla kaikesta, mutta toisaalta, motivaatio oppimiseen oli valtava. Sain aloittaa oppisopimuskoulutuksen, jonka teoriaosuudet järjestettiin Taitotalossa (joka oli tuolloin Amiedu). Päivi jäi äitiyslomalle pian aloittamiseni jälkeen, ja olin aika omillani lääkäreiden kanssa opiskeluiden alkuajan. Tukea sain eläinlääkäreiltä sekä eläinalan edustajilta, jotka vierailivat klinikallamme usein.
Opettajina meillä oli koulussa osaavat, ja sopivan vaativat eläinlääkärit ja muut alan osaajat. Mm. Tammiston dermatologian tohtori Mirja ja Kuopion Eläinlääkärikeskuksen johtaja, Sinikka ovat jääneet mieleeni, ja Mirjasta tulikin myöhemmin läheinen työkaverini useiksi vuosiksi. Oppikirjoja koulussa oli vähän, ja muistiinpanoja kirjoitettiin itse kansiotolkulla, alla pieni maistiainen. Luokkakavereita minulla oli parisen kymmentä, joista useammat ovat edelleenkin tavalla tai toisella alalla. Opiskelukavereita olimme silloin, tänä päivänä hyviä ystäviä ja yhteistyökumppaneita.
Kuuluin viimeiseen ryhmään, joka suoritti tutkinnon ”vanhan ajan malliin”, eli teoriaosuus oli Yliopistollisen eläinsairaalan salissa kuten ylioppilaskokeessa, ja kokeesta piti saada tietty pistemäärä, jotta sai jatkaa käytännön osuuteen. Käytännön kokeessa itseäni pelotti hurjasti, enkä läpäissyt hygieniaosuutta, mutta sain hyvät opit jatkoon kannustavalta Rhealta. Eläinlääkäri Tuomas Kärkkäiselle selitin kohtutulehduksen oireita onnistuneesti. Muutkin osat onnistuivat, joten sain ammattinimikkeen: Eläintenhoitaja, suuntautumisvaihtoehto pieneläimet. Vuosi oli 2001.
Tästä jatkuikin ammatillinen urapolku lukuisine käänteineen. Palataan niihin seuraavissa blogeissa.
Ps. Joka vuosi toukokuussa eläinlääkintäala juhlistaa eläintenhoitajia nostamalla heitä esiin (Veterinary Nursing Awareness Month (VNAM). Eläintenhoitajien tärkeä rooli eläinten hyvinvoinnin ylläpitämisessä tuodaan esiin – sekä kliinisessä työssä että sen ulkopuolella. Vuonna 2025 kuukauden teemana on kehittyminen. Tästä syystä kerron tässä kuussa omasta työstäni hoitajana.
Artikkelin otsikkokuvassa olen koirani Rafun kanssa Eläinsairaala Aistissa fysioterapeutin luona nuorena hoitajana. Tuolloin Aisti oli ensimmäisiä eläinsairaaloita, joissa oli vesiallas koirille. Tänä vuonna Aisti vietti 20-juhlavuottaan.
